Kasvaminen lääkäriksi

Olen sukujuhlissa. Nautin täytekakkpalastani, kun sukulaistäti lähestyy ja avaa keskustelun:

Täti: ”Hei, voinko kysyä sinulta lääketieteellistä neuvoa?”

Minä: ”Tottakai, en tosin välttämättä osaa vastata”

Täti: ”Minulla on pissatulehdus”

Minä: ”Sepä ikävää, oletko käynyt lääkärissä?”

Täti: ”Kyllä, tämä on jo kolmas laatuaan, kunhan ei vain mitään klabydiaa olisi”

Minä: ”Niin, klamydiahan on sukupuolitauti. Tosin sekin voi aiheutta kirvelyä virtsatessa, mutta tavallinen virtsatieinfektio on kyllä eri asia. Otettiinko sinulta siellä lääkärissä virtsanäyte?”

Täti: ”Joo, kyllähän minä sellaiseen purkkiin lirautin. Pissatulehdukseksi ne sitä sanoi, mutta kun se tulee aina yhdynnän jälkeen”.

Tässä vaiheessa vedän syvään henkeä, puren huultani ja yritän olla visualisoimatta mitään.

Täti: ”Niin siitä minä olisinkin kysynyt, kun se lääkäri käski mennä takaisin kontrolliin. Pitäisikö minun  mennä?”

Minä: ”No kyllä se varmasti kannattaisi”

Täti: ”On se niin hyvä, että on lääkäri suvussa. Voi aina tiukan paikan tullen kysyä neuvoa”

Seison sairaalaan ensiavussa ja tärisen hieman. Odotamme ambulanssia, joka tuo liikenneonnettomuuden uhrin. En ole vielä ikinä nähnyt traumapotilasta. Mitä tutkimuksia pitikään tehdä? Mitä jos pyörryn? Tai itken?

Salin seinillä kulkee aika suurilla digitaalinäytöillä – jos potilas kuolee, kello pysäytetään, jolloin siihen jää tämän tarkka kuolinaika, opettaja selittää. Karu todellisuus kouraisee: tässä salissa kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti.

Potilas saapuu ja parin seuraavan minuutin sisällä tapahtuu paljon: hänet kuvataan, tutkitaan ja valmistellaan leikkaukseen. Hän vaikeroi kivusta ja minua särkee hänen puolestaan. Puren huultani ja hengitän syvään.

Potilas selviää ja illalla kotona itken sairaalasarjan juonikiemuroille.